Ratikka

Olen ratikassa. Istun punaisella penkillä. Nurkassa. Itsekseni. Nyt luettelen mitä näen tässä ratikassa jossa siis olen. Tässä ratikassa, jossa siis olen, on melko vähäinen määrä ihmisiä. Ei yhtään liikaa. Eikä liian vähääkään. Muutamia ihmisiä vähän siellä sun täällä, mutta että istumapaikkoja edelleen riittää. Pientä puhetta kuuluu ratikassa, jossa siis olen. Ei liikaa eikä ahdistavan hiljaistakaan, juuri sopivasti pientä pöhinää. Ratikassa, jossa siis olen, vastapäätäni seisoo ihminen, nojaten seinään. Miksei hän istu? Tuossa on kolme vierekkäistä penkkiä vapaana. Mietin. Ihan sama. En välitä. Neljännellä penkillä istuu joku. Hän on puhelimella. Vitivalkoinen pipo päässä. Aikaisempi henkilö tässä ratikassa, jossa siis olen, siirtyi juuri oville. Varmaan jää pois seuraavalla. Niin hän jäikin pois, kun ovet avautuivat tässä ratikassa, jossa siis olen. Vieressäni, oikealla hieman etuviistossa, tässä ratikassa, jossa siis olen, on metallinen pylväs. Tanko. Mitäköhän silläkin voisi tehdä. Ei. Vieressäni ei ole ketään. Vain kolme tyhjää penkkiä. Sitten ovi joka aukeaa ja sulkeutuu. Pysäkkien välissä. Tässä ratikassa, jossa siis olen. Vasemmallani nojaan hieman seinään. Istun juuri tämän ratikan, jossa siis olen, vaunujen välikohdan vieressä. Tuossa vasemmalla seuraavassa vaunussa on hieman enemmän ihmisiä. En näe kuinka paljon. Eikä kiinnosta. Nyt viereeni, tässä ratikassa, jossa siis olen, istuutui kaksi ihmistä. He jättivät yhden tyhjän paikan meidän väliin. Hyvä niin. Lattia on likainen tässä ratikassa, jossa siis olen. En ole ratikassa.

”Tämän blogin on kirjoittanut kääpiö joka on (ei ole) ratikassa.”

Miksu Heinola